Mistä neljänkympinkriisi johtuu?

Tähän postaukseen päätin jakaa jotain muuta, kuin tyylivinkkejä tällä kertaa. Nyt on aika tehdä tunnustus: minulla on NELJÄNKYMPINKRIISI! Ollut jo jonkin aikaa. Täytin 40 tänä keväänä eli olen syntynyt -86, mutta kriisihän on alkanut jo noin 2-3 vuotta sitten.

AI:n määritys neljänkympinkriisistä:

Olen kriiseillyt iästä melkein koko ikäni

kun olin täyttämässä 20 vuotta tuli hirveä kriisi, en ole enää teini, olenko nyt aikuinen, ihan hirveää, en halua kasvaa tai aikuistua! Siihen päälle tuli vielä kamala masennus, sillä olin valmistunut 2 koulusta, hankkinut unelma-ammatin, perustanut yrityksen, eikä minulla ollut töitä. Tämä oli vuosi 2006 Tampereella, ammattini oli stylisti, meikkitaiteilija ja vaatetusalan artesaani, tulevaisuuden ammatteja. Jep jep, eikä Tampereen teatterin puvusto kiinnostanut lainkaan. Halusin enemmän ja jotain ihan muuta.

Onneksi keksin sitten hetken mielijohteesta muuttaa Tampereelta Helsinkiin. Siitä tarinasta joskus lisää myöhemmin. Seuraava kriisi oli 25-vuotiaana, siis apua tää on puolet viidestäkympistä!!! Mähän olen jo ihan vanha! Peilistä katsoi joku väsynyt naama, jota en omakseni tunnistanut. Se johtui uuvuttavasta vauvavuodesta ja taaperoarjesta, en muista koska olisin nukkunut yön heräämättä… Meidän vauva ei nuku ja on hieman ylienerginen. Miten ajattelinkin, että nuorena äidiksi, koska nuorena jaksaa valvoa! Olinhan bilettänyt ja valvonut koko opiskeluajan ja usein mennyt samoilla silmillä kouluun tai töihin. Miten yhtäkkiä en vain jaksanut… Tuntui, että noina vuosina vanhenin ihan hirveästi, enkä tunnistanut itseäni pitkään aikaan.

26-vuotiaana oli myös hirveä kriisi, tuntui, että olisin jo elämänyt yhden elämän. Olin taaperon äiti, eronnut lapseni isästä, aivan loppu, tein unelmatyötäni yrittäjänä, mutta silti olin aivan hukassa ja halusin vain lomaa kaikesta. Avioeron jälkeen muutin Punavuoreen pieneen kaksioon päiväkoti-ikäisen kanssa ja aloin rakentamaan elämääni uudelleen. Ei tukiverkkoja, vain vuoropäiväkoti, lapsettomat kaverit arvostelemassa, ei ikinä omaa-aikaa tai kunnon yöunia jne…

Kolmekymppisenä kriiseilin jälleen, kriisi oli alkanut jo hieman aiemmin. Elämä vain lipuu ohitse ja mä vanhenen, en kestä tätä! Vaikka olin saavuttanut paljon uralla, olin äiti, minulla oli asunto Krunassa hienossa jugend-talossa, ei se ollut tarpeeksi. En ollut vieläkään julkaissut sitä kirjaa tai saanut omaa TV-ohjelmaa! Tammikuussa 2016 sain kirjankustannussopimuksen, kirja tulisi loppuvuodesta. Nyt voin hyvällä mielellä täyttää 30, kun samana vuonna julkaistaan esikoiskirja. Se helpotti kriisiä hieman. Tietäisittepä vain millainen projekti se kirja oli kirjoittaa. Siitä ehkä lisää toisella kertaa… Sen verran voin kertoa, että se kirjoitettiin yön pikkutunteina, kun vihdoin oli hiljaista ja omaa-aikaa. Minulla oli kaksi firmaa, keikkailin paljon, lapsi oli juuri aloittanut koulun, kirja julkaistiin ja siitä sitten monen kuukauden paahtamisen ja valvomisen myötä koitti burnout ja totaaliromahdus. Että hyvää syntämäpäivää vaan! Siinä sitten ihmettelin sairaslomalappu kädessä, puolen vuoden sairasloma…! 

Burnoutin myötä pakkopystähtymisestä uusi suunta

Koen, että tuo pakko pysähdys oli merkittävä asia elämässäni ja pisti miettimään arvoja. Palautuminen alkoi hitaasti, mutta varmasti. Silloin päätin panostaa hyvinvointiin täysillä, pistin ruokavalion ja elintavat uusiksi sekä aloitin terapian. Verkkokurssien myötä sain nostettua tulojani ilman, että lisäsin työtunteja. Tämän myötä pystyin pitämään vapaata ja lomaa. Vein lapsen kouluun ja tulin takaisin kotiin nukkumaan. Kerron toisessa postauksessa lisää burnoutista ja toipumisesta. Nyt tässä neljänkympin kynnyksellä koen jälleen kriisiä. Joku sanoo, että tämä on keski-ikä, minun mielestäni se on kyllä 50  tai 60 ja siihen on onneksi aikaa! Monet ystäväni ovat minua vanhempia, joten se vähän helpottaa kriisiä. Osa on nuorempia. Osa perustaa nyt perhettä tai elää ruuhkavuosia, oma lapseni aloitti jatko-opinnot viime syksynä.

Nyt minulla on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan ennen, enkä tiedä mitä teen!

Hain yliopistoon opiskelemaan, mutta enpä sitten työkiireiltä päässyt pääsykokeisiin, ehkä sen aika ei vielä ollut. Oikeastaan tämä oli hetken mielijohde, kun keksin, että pitäiskö repäistä ja opiskella vihdoin ”se oikea ammatti” ja mennä palkkatöihin! 😀 😀 Toisaalta mietin tuota opiskelua yhä, sillä se kiinnostaa.

Mietin välillä pienen koiran ottamista, mutta työni on niin menevää ja matkustelevaa, että ei lemmikki siihen kuvioon oikein sovi. Koen tyhjänpesänsyndroomaa, kun minime on koko ajan menossa kavereidensa kanssa ja harrastuksissa. Hän kokkailee usein, pesee itse pyykkinsä, on kiinnostunut muodista ja vaatekriiseilee, kuten nuorilla on tapana. Hän ei pidä siitä, että sanon häntä teiniksi, vaan hän haluaa itseään kutsuttavan nuoreksi, jos jotain tuollaista sanaa pitää käyttää, mutta parempi, kun ei käytä. Kerran sanoin hänelle ääneen, että minulla on hirveä kriisi, kun hän ei ole enää pieni, eikä tarvitse minua joka asiassa.

Sitten hän tuli luokseni, no mitäs jos me äiti katsottaisi vaikka muumeja yhdessä, jos se vähän helpottaisi tota sun kriisiä. (Tähän voisi laittaa itkuhymiöitä).

Kun hän oli pienempi meillä oli tapana vapaapäivänä katsella sängyssäni muumeja ipadilta ja syödä herkkuja. Yleensä minä nukahdin siinä nopeasti ja heräsin suu happamana ihmettelemään, mihin kaikki karkit katosivat

Tässä kohtaa sitä alkaa jotenkin miettimään elämäänsä ja sitä mitä sitä sitten seuraavaksi haluaa. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä työkseni ja toteuttanut uraunelmiani. Voin sanoa, että minulla on tälläkin hetkellä unelmaura, josta olen super kiitollinen. Olen onnistunut kasvattamaan fiksun nuoren, jolla on tavoitteita. Mutta mitäs nyt? Mistä tämä kriiseily sitten johtuu. Toisaalta elämä paranee joka vuosi jotekin.

Joskus toivoisin vielä olevani 21-vuotias, joka vaan menee huolettomasti ja bilettää aamuun saakka.

Toisaalta en todella haluaisi enää olla kaksikymppinen, sillä voi sitä tuskaa, kriisejä ja epävarmuutta, kun ei ollut vielä käynyt terapiassa tai tutustunut itsensä kehittämiseen. Kun olin stylistikoulussa 19-vuotiaana ilmoitin, että jään 40 -vuotiaana eläkkeelle, ihan viimeistään 50. No nyt se 40 on täynnä, enkä ole eläkkeelle jäämässä. Mutta suunnitelmissa on saada start up firmani seuraavien vuosien aikana siihen pisteeseen ,että voin jäädä 50 -vuotiaana viimeistään eläkkeelle. Se ei suinkaan tarkoita kotiin jäämistä, vaan sitä ,että olen taloudellisesti riippumaton ja voin tehdä niitä kaikkia kivoja projekteja, joihin nyt ei ole aikaa

Helpotusta kriisiin uusien urasuunnitelmien myötä

Kriisiäni ovat helpottaa uudet asiat uralla, kuten tämä Vaikuttajamedian ostaminen ja sen tuomat uudet työkuviot. Itseasiassa se helppotti kriisiäni TODELLA paljon! Olen viime vuodet etsinyt uutta suuntaa uralleni, silloin, kun tajusin, että olen saavuttanut kaikki ne nuoruuden uraunelmat.  Oivalsin myös kolme vuotta sitten eräissä mainoskuvauksissa, että en vain jaksa enää näitä. Eli todella pitkiä kuvauspäiviä ja kaikkea mitä siihen liittyi, asiaa ei helpottanut yhtään se, että vieläpä budjetit olivat tippuneet paljon. Stylistin työ on muuttunut paljon, kun pandemia järisytti maailmaa, eikä mikään oikein palannut ennalleen sen jälkeen. Tuona aikana toteutin haaveeni ja opiskelin ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi ja NLP valmentajaksi. Ne toivat paljon uutta ja ihanaa.

Olen onnellinen kirjoista, jotka olen saanut kirjoittaa, syksyllä ilmestyy 6. kirjani. Huomasin kuitenkin, että se ei tunnu enää samalta, kuin ensimmäinen ja toinen kirja. Toisaalta olen nyt pohtinut nyt taas aivan uusia kirjaideoita. Kirjoitin stylistin blogia aikoinaan todella ahkarasti, parhaimmillaan julkaisin kolme kertaa viikossa! Sitten tuli joku taantuma, innostus hävisi, flow katosi, ei ollut fiilistä… Nyt olen jälleen löytänyt sen ilon ja voin kanavoida tätä kriisiä blogiin 😉

Asiat, mitkä ovat minulle tuoneet kriisiä

väsyttää, en jaksa enää valvoa, meteliherkkyys, kehon oudot oireet, kuten turvotus, painonnousu, vyötärön häviäminen, nivelkivut, kehon kangistuminen, rypyt ja juonteet kasvoilla, silmien kuivuus, olen huomannut peilistä ikääntymisen merkkejä, huonosti nukuttu yö ja etenkin jos siihen yhdistää herkut ja tai alkoholin näkyy kyllä naamasta seuraavana aamuna. Pari lasia viiniä saa aikaan useamman päivän krapulan, jos syön jotain väärää keho oireilee heti, matkustaessa turvotus on kovempaa, kuin nuorempana, painonpudotus on hyvin vaikeaa, hiki kohtauksia, hampaisiin on tullut tummentumia… Olen ollut usein väsynyt ja kiukkuinen, enkä ole tunnistanut itseäni lainkaan. Lähtökohtaisesti olen pääosin hyvällä tuulella, energinen, saan paljon aikaan, löydän ratkaisuja. Yhtäkkiä olinkin vastakohta tälle: väsynyt, kiukkuinen, valitin vain, minkä ehdin, kaikki oli ihan harmaata, ei jaksa mitään… Mitä minulle on tapahtunut!? Onneksi tämä vaihe meni ohi lisäravinteiden avulla, joista toisessa postauksessa.

Kävin 39-vuotiaana elämäni ekan kerran hampaiden valkaisussa. Voin sanoa, että se todella nosti itsetuntoa heti, toi iloa ja onnellisuutta! Lopputulos on luonnollinen, kuten toivoin, eikä asiaa muut huomaa. Aion tehdä sitä siis jatkossakin. Olen aina ollut ylpeä kauniista hampaistani, joissa ei ole mitään ongelmia ollut ikinä, kunnes… 36-vuotiaana löytyi ensimmäinen reikä! Se romutti kyllä itsentuntoni ja oli ihan hirveää. No se saatiin paikattua ja olen toipunut asiasta, vaikka vähän vielä kaihertaa, etten ole enää erityinen ihminen, jolla on täydelliset hampaat..

En ole ennen ymmärtänyt, että kuka hullu sitä nyt ottaisi botoxia tms itseensä, mutta nytkun katselen juonteita kasvoissani, niin olen alkanut pohtimaan asiaa. Onneksi meikillä ja vaatteilla saa paljon aikaa sekä quahshalla, kasvojoogalla, kasvohieronnalla jne. Eli vielä en ole mennyt piikitettäväksi, vaan päättänyt, että siinä kohtaa jos oma naama alkaa häiritsemään joka päivä, enkä pysty elämään ikääntymisen merkkien kanssa teen asialle jotain. Välillä tunnen itseni vanhaksi, kun en jaksa jotain sellaisia asioita, kuin joskus nuorempana. Sitten kaapista löytyy ravintolisiä korillinen, mitä ei aiemmin ole tarvinnut. Kovasta liikuntasuorituksesta palautumiseen enemmän aikaa, kun aiemmin. Muistan yhä ne ajat, kun jaksoin vetää 2 tanssituntia peräkkäin, kuntosalitreenin ja mennä vielä lenkille tai koko päivän kestävät taekwondo treenit! Kaukana kyllä ovat ne ajat…

Kriisiä aiheuttaa tämä uusi elämäntilanne, missä minulla on yhtäkkiä vapaata enemmän, kuin vuosikausiin!

Tämä viikonloppu oli hyvä esimerkki siitä: minime meni kaverilleen yökylään ja minä jäin yksin kotiin. Tämä oli jo toinen kerta viikon sisään, kun hän on pois yötä kotoa. Normaalisti hukutan itseni töihin ja projekteihin, mutta nyt ei ollutkaan mitään. Tyhjä, vapaa viikonloppu ja tyhjä koti. Se konkretisoitui aamupalan jälkeen, kun minime pakkasi reppunsa ja lähti, tajusin, että hän tulee kotiin vasta seuraavana päivänä. Noniin, mitä minä nyt sitten teen!? Onhan minulla parisuhde, mutta miehellä on vuoroviikkovanhemmuus ja tänä viikonloppuna hän on lastensa kanssa. Tietysti voisin kutsua itseni sinne kylään, mutta toisaalta eikö nyt pitäisi sitten nauttia tästä omasta ajasta?

Lähdin ulos ottamaan aurinkoa ja katselin merta. Ystäväni soitti yllättäen, siinä kun juteltiin, niin kysyin häneltä, että miten hän kestää yksinoloa? Että tällaistäkö tämä elämä nyt sitten on!? Mitä minä oikein teen!? Mitä hän tekee viikonloppuisin?

Puhelun jälkeen menin kauppaan haahuilemaan nälkäisenä, sitten tajusin: voin ostaa ihan vain nyt itselleni ostoksia, ihan vain mitä mieli tekee! Ei tarvitse ottaa sitä perhepakkausta tarjousjauhelihaa, kun ei ole muita syömässä! Lappasin koriin kylmäsavulohta tiskiltä, skagenia, mansikoita, pensasmustikoita, gluteenittoman pakastepizzan, hedelmäkarkkeja, basilikaa, luomusalaattia, kermajuustoa pieni paketti ja mango pepsi max! Tunteet vetivät vuoristorataa, voiko joku muukin äiti samaistua tähän!?  😀 😀

Toisaalta olen välillä väsyneenä kaupassa miettinyt sitä hetkeä, kun voisi ostaa vain itselleen, eikä tarvitsisi raahata 5 kauppakassia ja ostaa niitä perhepakkauksia… Nythän tämä alkaa olemaan pian sitä uutta arkea.

Katselin telkkaria keskellä päivää ja söin sohvalla! Huhuhuh hurjaa!

Ystävän kanssa päätettiin mennä illalla katsomaan euroviisuja Herculekseen. Join siellä pari drinkkiä, tanssittiin ja katsottiin viisuja innolla! Oli niin vapautunut olo! Mutta sitten iski se hirveä väsymys ja halusi vain kotiin 😀 😀 Kun on aina ollut yksinhuoltaja vailla turvaverkkoja ei tällaisia extempore juttua ole ikinä. Eikä sitä omaa-aikaa todellakaan ole ollut. Muistan vieläkin sen ajan, kun haaveilin siitä, että voisinpa vain katsoa telkkaria keskellä päivää rauhassa! Ne harvat kerrat, jos lomalla minime oli jokusen päivän mummilassa, mutta niitä ei montaa kertaa ole vuodessa ollut, viime vuosina ei lainkaan..

Viime aikoina olen pohtinut usein, että nyt olisi se hetki, kun voisi pitää vuoden lomaa kaikesta ja lähteä Balille etsimään itseään. En ole ennen kokenut tällaiseen tarvetta, mutta nyt se on ollut mielessä. Mistähän sekin kertoo? Sitten tajuan, että olen vuosikausia teinistä saakka haaveillut siitä, että voisin viettää talvet etelässä ja pian tämä unelma toteutuu! Minime aikoo lähteä vaihtoon viimeisenä opiskeluvuotena, jolloin minäkin voin tämän oman unelmani toteuttaa. Yhtäkkiä se onkin pian totta, kun sitä on vuositolkulla odottanut, eikä ole enää huollettavaa…

Postauksen alussa AI kertoi kriisin johtuva tyytymättömyydestä. En minä ole tyytymätön elämääni, olen vain uuden elämänvaiheen edessä, enkä tiedä mitä tehdä tai siihen suhtautua. Olen määrätietoisesti toteuttanut unelmiani ja tuli hetki, kun tajusin, että ne uraunelmat on nyt toteutettu, että mitäs sitten.

Istuin parvekkeella kirjoittamassa tätä postausta ,kun minime palasi kotiin. Mitä ihmettä sä oot oikein puuhannut täällä?! Hän taivasteli huomattuaan tyhjän pepsi maxi pullon ja pakastepizzan roskat 😀 Nämä eivät siis kuulu tavalliseen elämääni 😀 Joo-o nyt on kyllä äiti repässyt!

Noniin tämä alkaa olla jo kohtuullisen pitkä postaus, jatkan seuraavassa 😀

Olisi kivaa kuulla muiden ajatuksia ikäkriisistä, etenkin tästä neljänkympinkriisistä. Olenko ainoa, joka kriiseilee?